Työnhaun auvoa

Olen tiskannut astiat heti käytön jälkeen jo kolmena päivänä putkeen, pyykännyt sekä omat että Konsultin kolme kuukautta pyykkikorin pohjalla lojuneet rytkyt, itseopiskellut saksaa harvinaisen vimmaisesti, alkanut jälleen idättää ituja…vain voidakseni vältellä vielä hetkisen töiden hakemista! Töiden hakeminen on itselleni hajulukon tyhjentämisen ohella yksi elämän vihoviimeisimmistä hommista, joihin vapaaehtoisesti ryhtyy. Hajulukkoihin en ole Saksassa vielä törmännyt, joten työnhaku kiilaa ykkössijalle ällöydessään.

Työnhaussa luotaantyöntävintä on jatkuva itsensä alttiiksi asettaminen. Pelko siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä, tai etteivät muut usko minun olevan tarpeeksi hyvä, tai jopa että vahingossa huijaan olevani parempi kuin olenkaan! Työnhaku on kaltaiselleni itsekriitikolle välillä pahempaa kuin kiinalainen vesikidutus (jota en ole kokeillut, mutta kuvittelen sen olevan aika ikävää). Yhtä aikaa pitäisi esittää itsensä hyvässä mutta kuitenkin realistisessa valossa. Työnhakijan oman itsetuntemuksen on oltava erinomainen, jotta osaa tunnistaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Nämä ominaisuudet pitäisi saada esiteltyä mahdollisille työnantajalle tavalla, joka saa työnhakijan näyttämään hyvältä tai vähintäänkin kehityskelpoiselta. Hommaa tietysti vaikeuttaa se, ettei aina ole täyttä varmuutta, millaista työntekijää työnantaja etsii. Hakemusilmoitusten tekstit saattavat olla hyvin yleispäteviä kuten ”sinulla on hyvät vuorovaikutustaidot”. Mitä sekin muka tarkoittaa? Teinien kanssa toimiva poliisi tarvitsee erilaisia vuorovaikutustaitoja kuin vaikkapa hautausurakoitsija. (<-puheviestinnän maisterin puhinaa, älkää välittäkö :D) Työnantaja ei ehkä aina tiedä itsekään, millaista työntekijää etsii, mikä ei ainakaan helpota työnhakijan urakkaa.

Työnhaussa kuluttavaa on myös tunnetilojen vuoristoratailu. Ensin sitä päättäväisenä ja tulevaisuuteen luottavaisena rynnistää netin duunisivustoille ajatellen että ”NO NYT HAEN KAIKKIA PAIKKOJA”. Sitten huomaa, että 99% työpaikoista on IT-alan ammattilaisille ja masentuu. Sitten päättää kuitenkin klikata auki vielä yhden ilmoituksen, joka kuulostaakin ihan hyvältä, mutta sitten huomaa, että työssä menestymiseksi olisi osattava sujuvaa kantoninkiinaa ja työn suorituspaikkakin on etelämantereella. Lopulta, toivon jo lähes loputtua, internetin viimeiseltä laidalta löytyy työpaikka, joka kuulostaa TÄYDELLISELTÄ. Mielen täyttää varovainen innostus. Kädet alkavat vähän täristä jo ilmoitusta lukiessa. Päässä soi Jukka Pojan ”älä tyri nyt”, ja kun hakemuksen on viimein saanut lähetettyä, huomaa, että on kirjoittanut oman nimensä väärin.

Saksan työmarkkinoilla olen vielä untuvikko. CV:n kääntäminen saksaksi on vielä vähän vaiheessa, mutta muutamaan suomen kieltä vaativaan duuniin olen jo hakenut. Vähän myös arkailen saksankielisiin ilmoituksiin vastaamista B1+ saksallani, mutta kuten aiemmin kirjoitin, työnantajakaan ei ehkä aina tarkkaan tiedä, millaista tyyppiä etsii. Ehkä täydellinen saksankielentaito ei olekaan ykköskriteeri. Niinhän se on, että jos ei veikkaa, ei voi voittaa. Jokin hakemuksistani, ehkä jo pian, lopulta nappaa!