maanantai 15. helmikuuta 2016

Lokerointia

Frau Schröder joutui pahoittelevasti pudistelemaan päätään, kun menin jälleen jankuttamaan vaikeammalle kielikurssille pääsystä. Se on ja pysyy täysinäisenä. Ei auta muu kuin kököttää kiltisti alkuperäisellä kurssilla.

Sikäli ei kyllä haittaa yhtään, koska kurssilla on tosi hyvä tunnelma. Välillä tuntuu siltä, ettei kukaan tajua mistään mitään, mutta kaikilla on silti superhauskaa. Tällaista opiskelun pitäis aina olla! Itselle on myös tärkeää se, että on joku paikka, mihin luunsa päivittäin raahata, jotta elämässä pysyy jonkinlainen päivärutiini. Muuten varmasti tuijottaisin silmät verillä Netflixiä joka yö ja nukkuisin joka päivä puoli neljään iltapäivällä.

Siellä kurssilla on tosi kansainvälinen poppoo. Joukkoon kuuluu ainakin pari venäläistä, serbialainen, kosovolainen, japanilainen, kolumbialainen ja syyrialainen. Lisäksi muutama kaveri vaikuttaa olevan jostain Itä-Euroopasta ja muutama jostain muualta, mutta tarkoista lähtömaista en ole vielä ottanut selkoa. Kaikki on hirveän mukavia ja innokkaita, mutta kukaan ei ehkä sellainen, jonka kanssa hirveän läheisesti kaverustuisin. Toisaalta ei sitä koskaan tiedä! Toistaiseksi myös kielimuuri hidastaa sosialisointia, koska suurimman osan kanssa ei ole muuta yhteistä kieltä kuin saksa ja sillä ei osata kukaan vielä ihan hirvittävän henkeviä keskusteluja käydä.

Tuolla kielikurssin porukassa oon kyllä tehokkaasti huomannut lokeroivani ihmisiä kansallisuuden mukaan. Toisaalta se on lähes ainoa asia, jonka niistä ihmisistä tiedän sen lisäksi, että ikähaarukan voi päätellä naamasta. Itsekin olen kurssikavereille (ja saksalaisille tutuille) varmaan vielä pitkään "se suomalainen". Tuntuu hassulta, että se on mulle oikeastaan ihan ok, koska Suomessa tai suhteessa saksalainen miekkosen kanssa en ole koskaan kokenut suomalaisuuttani millään lailla oleelliseksi tai esille tuotavaksi asiaksi. Mitä hittoa "suomalaisuus" tai mikään muukaan kansallisuus oikein edes tarkoittaa?

Tähän lokerointiin liittyen koin pienen identiteettikriisin lähtiessäni Saksaan, koska se tarkoitti myös duunista lähtemistä. Kunnon luterilaiseen työmoraaliin kasvaneena tuli hirveän orpo olo, kun ei yhtäkkiä voinutkaan määritellä itseään työn tai opiskelun kautta. Tänään Volkshochschulella (VHS) joku kansainvälinen jäbä tuli heittämään vähän juttua ja kysyi "Was machst du? Arbeitest du oder?". Tuntui hirveän oudolta ja vähän nololta vastata, että enpä tee oikeestaan muuta kuin opettelen saksaa ja yritän jotenkin oppia olemaan. Tuntuu, että olen tekemässä jotain väärää, kun en  oikeuta olemassaoloani tekemällä töitä ja tienaamalla rahaa. Siitäkin huolimatta, että toistaiseksi elän ihan omalla työlläni ansaitsemillani säästöillä, en edes poikaystävän rahoilla. Voisko sitä ihminen edes hetken elämässään relata...

Tämä sama tyyppi VHS:lta muuten totesi myös, että suomalaiset naiset ja saksalaiset miehet pitävät toisistaan niin paljon varmaankin siksi, että ovat molemmat niin isoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti