Lyhyesti kotiutumisesta

Tehtiin pääsiäisenä pieni pikapyrähdys Suomeen. Halusin hirveästi päästä Helsinkiin näkemään kaikki rakkaat ystävät ja fiilistelemään omaa ihanaa kotikaupunkiani. Olin myös innoissani, että pääsisimme sittemmin vegaaniksi ryhtyneen Konsultin kanssa tyyppaamaan kaikki lähtöni jälkeen Helsinkiin ilmestyneet vegaanipurtavaa tarjoavat puljut. Reissu oli loppujen lopuksi oikein kiva, mutta hieman jäi myös harmittamaan. Ensinnäkään en muistanut syödä mämmiä kuin ihan pikkaisen lähtöpäivän aamuna, koska kaikkea muuta syötävää oli niin paljon. Toiseksi muutama parasta ystävääni sattuivat juuri pääsiäisenä olemaan omilla reissuillaan, joten näkeminen sitten jäi. Suomen reissu aiheutti myös odottamatonta haikeutta, johon en ollut täysin varautunut, vaikka koti-ikävä on täällä Saksassa silloin tällöin vaivannutkin. Nyt taas entistä intensiivisemmin miettii, mitä siellä päin on meneillään ja mitä kaverit puuhailevat, kun itse olen täällä. Johanna kirjoittaa samantyyppisestä palautumisen vaikeudesta Eau de Cologne -blogissaan.

Tämän reissun ja sen aiheuttaman pienen alakulon pohjalta olen mietiskellyt Saksaan kotiutumista ja toisaalta omiin juuriin kiinni tarraamista. Vaikeuttaako tiiviiden suhteiden ylläpito Suomeen sopeutumista Saksaan? Toisaalta jos en saa töitä/opi kieltä/sopeudu muuten vain, Suomeen paluu on edessä, minkä takia suhteista kannattanee pitää kiinni. Mutta jos pidän aina vain toisen jalan edelleen Suomessa, annanko itselleni edes mahdollisuutta kotiutua Saksaan? Kaverini oli joskus teininä vuoden vaihto-oppilaana (Saksassa!) ja vaihtarihommaa pyörittävä järjestö kielsi häneltä yhteydet esim. Suomessa asuvaan poikaystävään, jotta sopeutuminen paikalliseen kulttuuriin olisi sujunut mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Omaan korvaan kuulostaa melko julmalta, mutta ilmeisesti toimi hyvin. Netistä kun yrittää guuglailla sopeutumisvinkkejä, löytää pääasiassa ohjeita käytännön asioiden selättämiseen ja kehotuksen opetella kieltä. Ikään kuin kaikki toiseen maahan muuttaneet olisivat heti muutosta alkaen täysin irrallaan lähtömaastaan eivätkä enää koskaan katsoisi taakseen. Joillekin tilanne onkin ehkä juuri tämä. Ehkä vaihtoehtoja ei ole. Lähtömaa ei ole turvallinen tai siellä ei pysty ansaitsemaan elantoaan. Rakkauden perässä muuttaneena taloudellisesti verrattain riippumattomana ekspattina ei kai pitäisi kitistä. Tämä onkin elämäni perushankaluus, nimittäin valinnan vaikeus! Kun voi tehdä mitä vain, ei tiedä, mitä oikein pitäisi tehdä.